perjantai 13. helmikuuta 2015

Mekin on nyt käyty ekaa kertaa fyssarilla!

Kiira alkoi olla sen verran jumissa taas, että tarvittiin osaavia käsiä sitä aukomaan. Aiemmin se on käynyt useammankin kerran Oulussa hieronnassa Suvi Matilaisella. Olen nyt ollut niin tiiviisti kiinni opetusharjoittelussa, että aika piti saada täältä Rovaniemeltä. Tuttujen suosituksista päädyin ottamaan yhteyttä Lapin eläinfysioterapiaan. 

Minäkö fyssarille?

 Kävipä siinä vielä sellainen kämmi, että väärinymmärryksen vuoksi ensimmäinen aika varattiin heidän Oulun toimipisteeseensä. Sielläpä sitten odoteltiin pakkasessa turhaan Rovaniemen toimitilojen ovella, kunnes puhelimitse saatiin selvitettyä, että meitä odotellaan vastaanotolle eri kaupungissa. Nyt jo naurattaa, silloin hampaat kalisi kylmästä ja ärsytyksestä. Aikaa jouduttiin siis siirtämään myöhemmäksi. 

Kun fyssarikäynti vihdoin oikeasti koitti, otimme mukaan molemmat koirat. Halusin, että myös Lumo tsekataan samalla läpi. 




Etukäteen hiukan hermoilin miten vieras mies saa Kiiran käsiteltyä. Ajattelin lopulta, että menee miten menee, enkä paikanpäällä jännittänyt yhtään. Yllättävän hyvin homma sujui, tosin ei täysin ilman haasteita. Fyssarin taktiikka oli se, että koira vain otetaan heti käsittelyyn ilman sen kummempia tutusteluja. Kiira ei tainnut ehtiä edes tajuta mitä tapahtui, ennen kuin oli jo käsiteltävänä. Koko ajan se oli hermostunut, piippaili aika paljon ja odotti hetkeä jolloin pääsisi livahtamaan pois. Homma saatiin kuitenkin tosi kätevästi hoidettua, kunnes Lumon käsittelyn jälkeen fyssari halusi näyttää Kiiralle vielä pari venytystä. Kiirasta näki, että venytykset ahdistivat kovasti ja se pääsi livahtamaan pöydän alle. Siellä se sitten rupesi pöhähtelemään ja vaikka tuli pois ja antoi fyssarin rapsutella (ja antoi jopa tassua), niin ahdistushaukkuminen jäi päälle. Homma lopetettiin sitten suosiolla rapsutteluun eikä enää venytetty. Hieman harmitti, kun alku oli kuitenkin sujunut niin hyvin. Toisaalta olen Kiiran kanssa oppinut jo olemaan liikaa harmistumatta - pääasia, että jumit saatiin auottua. En jaksa enää ruoskia itseäni noista Kiiran epäluuloisuuteen liittyvistä asioista, kun parhaani olen kuitenkin aina tehnyt, joka päivä, kaikki nämä kahdeksan vuotta. Näillä mennään.

Ja mitä sieltä sitten löytyi? Kuulemma ei tuntunut olevan vikaa nivelissä tai missään sellaisessa, vaan jumien syyksi jälleen epäiltiin ihan vaan stressiä. Varmasti myös pakkasissa palelu on edesauttanut jumiutumista. Toisaalta helpottavaa, toisaalta surkeaa että koira stressaa tavallisesta arjesta itsensä jumiin. Heti autolle kävellessämme pystyin näkemään selkeän eron Kirpun liikkeissä. Nyt on ollut iso ilo katsella lenkeillä sen rentoa ravia. 

Lumo sen sijaan... Sen hölmöilyistä kertoessa tulee taas hymy huulille. Lumpe ryntäsi vuoronsa koittaessa suoraan fysioterapeutin syliin, nuoli naaman ja kieppui ympärillä. Siinä vaiheessa tuli jo kommentti, että "tällä ei kyllä ole jumia missään". Malttoi kakara rauhoittuakin käsittelyyn. Sillä kaikki kunnossa, huippu juttu!

Näihin lenkkimaisemiin ei kyllästy!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti