Se tunne, kun omistaa vaikean koiran

Tämän postauksen kirjoittamista olen miettinyt jo pitkään, mutta myös lykännyt aina myöhemmäksi, sillä homma on tuntunut niin hankalalta. Koko ajan on kuitenkin kytenyt ajatus kirjoittaa syvällisempää analyysiä meidän Kiiran luonteesta, ja nyt sen teen. Kirjoittamalla haluan järjestellä omia ajatuksiani, muodostaa niistä edes suunnilleen loogisen kokonaisuuden. Olen myös sitä mieltä, että luonneasioista tulee kertoa avoimesti, jotta jalostuksessa koirien luonteisiin voitaisiin kiinnittää enemmän huomiota. Ehkä hiukan myös toivon antavani vertaistukea samankaltaisia mietteitä päässään pyöritteleville, jos sellaisia tänne sattuu eksymään.

Mikä tässä sitten on niin vaikeaa? Kiiran luonnetta on ensinnäkin hirveän haastavaa kuvailla. Vaikka koen tuntevani sen tällä hetkellä hirvittävän hyvin, on hankalaa löytää sopivia sanoja siitä kertomaan. Sen luonne on niin monitasoinen ja omanlaisensa kokonaisuus. Toiseksi, olen pitkään pohtinut mistä näkökulmasta haluan tätä kirjoittaa. Pinnallinen kuvaus koirasta ominaisuuksineen, vai historiikki sen elämästä? Synnynnäiset piirteet ja ympäristön/kasvatuksen vaikutus kietoutuvat kuitenkin niin vahvasti yhteen, että lopulta tästä taitaa tulla kertomus minun ja koirani yhteistyön kehittymisestä vaiheineen ja tunteineen. Varoitan: tämä tarina on sitten pitkä.

Kiiran tullessa meille vuonna 2007 maaliskuun lopulla olin itse 16-vuotias. Jo vuosia olin imenyt koirakirjoista ja netistä päähäni tietoa koirista, hoitanut tuttujen karvakuonoja, toiminut 4H-dogsitterinä ja opettanut temppuja perheemme aiemmalle suomenpystykorvalle. Koin itseni jo ihan hyväksi koirankäsittelijäksi, ja hinku saada oma koira oli valtava. Pentueen taustat terveyden ja luonteiden suhteen olin selvittänyt parhaani mukaan, ja kasvattaja oli tarjonnut pennuille hyvät puitteet elämän alkuun. Meidän pentu oli pentueessaan ns. keskivertopentu, eli ei rynnännyt uusiin haasteisiin ensimmäisenä, muttei viimeisenäkään.

Kiira 5 viikkoa

Viitteitä Kiiran stressiherkästä luonteesta näkyi heti ensimmäisinä päivinä uudessa kodissa. Se esimerkiksi söi ensimmäiset päivät huonosti. Ruokahaluttomuutta oli pentuaikana myöhemminkin sellaisten päivien jälkeen, kun koira oli nähnyt ja kokenut paljon uutta, kuten ollut mukana kaupungilla. Jännitys vei ruokahalun. Heti alusta asti pentu myös ajoittain haukkui vieraita ihmisiä, jotka esimerkiksi tulivat kylään tai kävelivät vastaan kadulla. Se väisti vieraiden ihmisten silittämään kurottavia käsiä, kunnes oli aikansa saanut tarkastella tilannetta. Myös vieraita koiria se alkuun pelkäsi, vaikka vain kiltteihin koirakavereihin sitä tutustutin. Käsittääkseni varautuneisuutta ei ollut näkyvissä vielä kasvattajan luona. Ehkä siellä pentu oli kokenut olonsa hyvin turvalliseksi, mutta joutuminen yksin vieraaseen ympäristöön oli niin stressaavaa, että piirteet tulivat näkyviin?

Välillä olin aika hukassa pennun kanssa. Miten tuollaisiin reaktioihin tulisi suhtautua? Miksi pikkupentu haukkuu ihmisille? Eivätkö kaikki pennut tykkääkään ihmisistä? Miten on oikein toimia, etten pilaa koiraa? Lisävaikeutta aiheutti se, ettei Kiira etenkään nuorempana ollut ruuan perään. Ahnetta koiraa olisi ollut helppo palkita jännittävissä tilanteissa herkuilla, mutta tätä eivät namit juuri kiinnostaneet. Tutussa ja turvallisessa ympäristössä sentään söi, vaikkei suuremmin ruuasta motivoitunut, mutta jännittäessään ei suostunut edes syömään. Lelulla leikkimiseenkään ei kyennyt keskittymään jos jännitti, enkä lelua tuolloin osannut kunnolla edes hyödyntää.

Alusta asti sosiaalistin Kiiraa ahkerasti ja sinnikkäästi. Sen kanssa käytiin bussilla keskustassa, erilaisissa kyläpaikoissa, ties missä. Heti kun rokotukset olivat kunnossa, aloimme käydä usein näyttelytottumustreeneissä ja vähän myöhemmin kiertelimme hurjan paljon mätsäreissä ja muutamissa virallisissa näyttelyissäkin. Hiljalleen Kiira oppi sietämään tuomarin kosketusta näyttelytilanteissa pitkäjänteisen harjoittelun tuloksena, vaikka vielä joskus tilanne syystä tai toisesta tuntui siitä ylivoimaiselta ja se yritti vikuroida pois tuomarin käsien ulottuvilta. Murkkuikäisenä (noin 1-2-vuotiaana) sillä riitti pokka jo rähjätä kohti kumartuvalle tuomarille, kun tilanne sitä niin ahdisti. Tätä tapahtui pari kertaa, ja innostus näyttelyharrastukseen lopahti. Hermoni eivät kestäneet maksaa näyttelymaksuja ja reissata pitkiä matkoja, kun koskaan ei tiennyt, millainen päivä koiralla tänään on. Saatiin onneksi onnistumisiakin ja olen erittäin ylpeä Kiiran FI MVA arvosta, nimenomaan luonteen kanssa tekemäni työn takia.

Tokoa ja agilityä harrastimme parin vuoden ajan. Kummassakin lajissa saimme paljon kehuja teknisestä osaamisesta. Parit möllikisat käytiin, mutta virallisiin kisoihin meno pelotti. Vaikka koira osasi kaikki liikkeet ja käskyt, oli minulla välillä sellainen olo, kuin koiran hallinnassa pitäminen olisi ollut hiuskarvan varassa. Etenkin agilityssä se kävi niin kuumana, että saattoi kesken radankin karata räyhäämään jollekin koiralle kentän laidalla. Tokossa luoksepäästävyys sujui oman ryhmän kouluttajien ja ryhmäläisten "tuomaroimana" hyvin, mutta täysin vieraan ihmisen kanssa liike meni milloin mitenkin. Olisin halunnut saada varman olon, jotta olisin uskaltanut kisoihin asti. Kotona arjessa koin hankalaksi puuttua kotiin tulevien vieraiden haukkumiseen (korkea vahtivietti), remmirähjäämiseen ja irti lenkkeiltäessä karkaamiseen kauaskin räyhäämään ihan vain ihmisillekin. Ja kun se ei ollut sellaista "haukahtelua", vaan intensiivistä räyhäämistä, joka alkoi ennen kuin koira ehkä itsekään tajusi mitä oli tekemässä, ja josta sen oli vaikea irrottautua. Toisaalta se ei sentään käynyt kiinni. En kylläkään edelleenkään usko, etteikö se senkin voisi tehdä, jos tarpeeksi joku ihminen sitä ahdistaisi.

Kiira 2 vuotta

Millaisia neuvoja sitten sain Kiiran ollessa nuori? Syötä nameja. Kurita kovemmin. Houkuttele lelulla. Älä huomioi. Tartu poskivilloista ja tuijota kunnes nöyrtyy. Syötä nameja. Ole tiukempi johtaja. Älä anna sille vaihtoehtoja. Kehu. Syötä nameja. Käske kovemmin. Älä ole itse ilkeä, vaan käske vieraan ajaa se ärjymällä pois. Kutsu iloisesti. Sosiaalista. Näytä kuka on pomo. Syötä nameja... Harmitti, kun sopivia keinoja ei tuntunut löytyvän. Johtajuudesta puhuttiin tuolloin hirveästi, mutta siihen liittyvät vinkitkään eivät tuntuneet täysin istuvan ongelmaamme. Syyllistin itseäni ihan hirveästi osaamattomuudestani ja olin pettynyt kun vihdoin saamastani koirasta ei tullutkaan sitä unelmien harrastuskoiraa. Ehkä olin itsekin sellaisessa ikävaiheessa, että otin hankaluudet aika henkilökohtaisesti ja raskaasti. Kasvattaja on onneksi jaksanut tukea aina (kiitos siitä!), mutta olisihan se ollut mukavaa vähän useammin kertoa positiivisia kuulumisia, kuin kysyä apua ongelmiin.

Vuonna 2010 muutin kotikotoa omilleni, Kiira mukanani tottakai. Tätä pidän jonkinlaisena käännekohtana. Kiiralle muutto oli iso stressi, mutta pidemmän päälle se rentoutui, kun arjen säännöt selkenivät: oli vain minun säännöt. Taisin käydä jonkun ongelmakoirakouluttajan luennolla, jonka myötä suhtautumiseni Kiiraan muuttui ikään kuin armollisemmaksi. Tajusin, että se on vain koira, joka pyrkii toimimaan ihmisten maailmassa parhaansa mukaan, tavoitellen rauhaa, vaikka räyhää. Se ei temppuile pompottaakseen minua, vaan purkaakseen stressistä yli menevää vireystilaansa. Ja se nyt vaan sattuu olemaan koira, jonka stressitaso nousee herkästi. Minun tehtävä on sitten olla viemättä sitä liian ahdistaviin tilanteisiin (huom. jotka määrittelee koira, eikä se minkä ihminen ajattelee olevan helppo tai vaikea tilanne) ja pyrkiä kertomaan, että "ei hätää, voit jättäytyä sivummalle, minä hoidan tämän". Kun koiran vireystilan saa pidettyä matalalla/laskettua, sen käytös paranee, jolloin hyvää käytöstä pääsee vahvistamaan. Toki, jos koira pääsee jo toteuttamaan huonoa käytöstä (= tässä tapauksessa viretila noussut siis liian ylös), se kielletään. Täytyisi vain oppia ennakoimaan. Äärettömän tärkeää Kiiran kanssa on myös kiinnittää huomiota omaan vireystilaan. Jos koira kiihtyy ja itse kiihtyy perässä, koiran kiihtyminen vahvistuu.

Edellä mainittujen oivallusten myötä molemminpuolinen luottamus Kiiran kanssa on kehittynyt hiljalleen nykyiselle tasolleen. Yhtenä syynä yhteistyön paranemiselle pidän myös sitä, että muuton jälkeen ei pitkään aikaan ollut mahdollisuutta käydä Kiiran kanssa missään koiraharrastuksissa. Tämä oli jopa helpottavaa, sillä paineet saavuttamattomista harrastustavoitteista poistuivat ja yhteistyötä alettiin parantamaan vain ja ainoastaan arjen helpottamiseksi. Jossain välissä kävimme Pevi-metodia toteuttavalla ongelmakoirakouluttajalla näytillä, ja Kiiralle pidettiin jääkausi. Se toimi ehkä sellaisena pinttyneitä tapoja nollaavana juttuna ja koiran herättäjänä paremmin kuulolle, mutta lopulta kyseisestä paikasta saadut neuvot eivät olleet meidän juttumme täysin sellaisenaan arkeen sovellettaviksi. En kokenut saavani tarpeeksi apua luottamuksen parantamiseksi, vaan ainoastaan neuvot sen vahvistamiseen "kuka määrää".

hammashymy

Tällä hetkellä Kiira on perusarjessa melko vaivaton, mutta silti sen kanssa joutuu joissain tilanteissa kikkailemaan. Vieraita kun tulee kotiimme, on koira hetken toisessa huoneessa, ja kadulla jonkun pysähtyessä juttelemaan ohjaan Kiiran vaivihkaa selkäni taa. Nämä siksi, että ennen kaikkea koiralle tilanne on helpompi. Sen ei tarvitse olla heti kontaktissa ja ahdistua. Olen myös opetellut sanomaan ihmisille napakasti, ettei tätä koiraa saa noin vain silittää. Se tarvii aikaa. Joskus vain ihan hetken, joskus enemmän. Ja vaikka tämän tyylisillä kikkailuilla Kiira on minulle suht vaivaton, sitä on hankala luottaa mihinkään hoitoon. Tiedostan kyllä myös, että on paljon hankalampiakin koiria. Kiira kun on kuitenkin ihan aina ollut omalle perheelle ja tutuille mitä leppoisin ja ystävällisin koira. Se myös näitä omia kommervenkkejään lukuunottamatta osaa paljon asioita ja tottelee arjessa. Helpommallakin olisi silti voinut päästä. On raskasta huomioida jatkuvasti arjessa, että oma koira saattaa joissakin tilanteissa olla jollekin jopa vaarallinen, tai ainakin päästä pahasti säikäyttämään jonkun.

Itseni syyllistämisestä Kiiran luonnehaasteiden suhteen olen päässyt irti. Ei ole minun syyni, että Kiira on ollut hankala. Ehkä joku toinen olisi osannut sen ei-toivotut luonteenpiirteet piilottaa paremmin ja tehdä koiran elämästä vähän helpompaa, mutta siellä se tietynlainen perusluonne on geeneissä silti. Parhaani olen tehnyt ja oppinut suunnattomasti. Tuo omituinen pieni koira on ihan älyttömän tärkeä juuri omanlaisenaan.

Jos voisin nyt antaa 16-vuotiaalle itselleni vinkkejä Kiiran kanssa toimimiseen, niitä olisivat ainakin nämä:

* Kysy rohkeasti neuvoa.
* Kyseenalaista saamiasi neuvoja. Jos joku tuntuu väärältä tai pahalta, älä tee niin.
* Sosiaalista pentua sen omilla ehdoilla. Pyri kaikin keinoin minimoimaan siltä pelon kokemukset ja anna tarpeeksi aikaa palautua.
* Hyväksy koira omana itsenään. Näillä mennään, mitä on saatu.